10.09.2010

Kisoista ja valmennuksesta

Kesän 2010 aikana pelatut kolmet keilailun arvokisat antavat hyvän mahdollisuuden arvioida Suomen keilailua sekä maailman että oman maanosamme, Euroopan tasoon nähden. Lyhyesti voisi sanoa, että asiat ovat ainakin toistaiseksi kohtuullisen hyvällä tasolla – ainakin Euroopan tasosta puhuttaessa.

Naisten EM-kisat, nuorten MM-kisat ja miesten MM-kisat menivät siinä mielessä hyvin, että kaikissa kisoissa päästiin mitalikantaan. Kuten Suomi on arvokisoissa tottunut. Mutta ehkä maailmalla on jotain muuttunutkin.

Miesten MM-kisoissa joukkuekisan hopea nosti Suomen mukaan mitalitaulukkoon. Mutta olihan huima taistelu ennen kuin kakkoseksi taivuttiin: Suomi oli jo lähes sata pistettä jäljessä, kunnes peli kääntyi niin, että USA:n ankkuri oli pakon edessä tekemään kymppiruutuun kaadon.

Mutta menestystä tai menestymättömyyttä voi mitata monella muullakin tavalla. Yhden mitalin voi sanoa olevan oikeastaan pettymys, sillä kaksi, kolme mitalia oli asetettu tavoitteeksi. Toisaalta peräti kolme suomalaista – melkein neljä – pelasi itsensä 16 keilaajan henkilökohtaiseen finaaliin, jossa porukassa ei muita eurooppalaisia näkynyt.

Talissa pidetyissä nuorten MM-kisoissa virallinen menestys jäi myös yhteen mitaliin. Yksi mitali ei kuitenkaan ole koko totuus, sillä muitakin ilonaiheita kisojen suomalaissuorituksista löytyi.

Naisten EM-kisoissa Krista Pölläsen henkilökohtainen mestaruus oli tietenkin loistava suoritus. Samoin kuin koko joukkueen tuoma mitalisaalis. Ehkä kritiikkinä voi todeta sen, että hyvästä menestyksestä huolimatta suomalaisnaisten kärki on tällä hetkellä liian kapea.

Kaikkiaan kesän MM-kisat osoittivat, että Aasian maat ovat laajalla rintamalla nousseet perinteisten keilailumaiden USA:n, Suomen ja Ruotsin rinnalle ja jopa ohi. Toki tämä on ollut nähtävissä jo monissa aikaisemmissa kisoissa. Esimerkiksi miesten tämän vuoden MM-kisoissa 16 parhaan joukossa oli seitsemän aasialaiskeilaajaa. Siis lähes puolet.

Kuten aikaisemminkin olen todennut, kovin totalitäärinen valmennuskulttuuri ei sovi Suomeen. On kuitenkin hyvä, että kesän kisojen seurauksena Suomessa on virinnyt pientä keskustelua keilailuvalmennuksesta. Itse näen, että ainakaan lyhyellä tähtäimellä meillä ei ole kovin paljon mahdollisuuksia lisätä maajoukkuevalmennuksen resursseja.

Mutta on hyvä huomata, että satsauksiakin on tehty. Kuten tiedetään, liittoon on palkattu koulutus- ja VALMENNUSpäällikkö, jonka tehtävä on yhdessä maajoukkuevalmentajien kanssa varmistaa, että käytettävissä olevat resurssit, tieto ja taito ovat parhaassa mahdollisessa käytössä eri maajoukkueryhmille.

Lisäksi on tärkeää, että ennen maajoukkueryhmään nousemista meillä on tehokas järjestelmä, joka löytää ja jalostaa tulevat edustuskeilaajat. Ja tähän työhön tarvitaan kaikkien seurojen, paikallisliittojen ja muiden keilailutoimijoiden tekemistä ja osaamista. Se ei voi olla pelkästään SKL:n vastuulla. Ja kaikki perustuu siihen, että meillä on tarpeeksi massaa eli uusia jäseniä tarvitaan.

Kesällä pidettiin myös keilailun maailmanliittojen FIQ:n ja WTBA:n kokoukset. Niistä olen raportoinut toisessa jutussani tässä lehdessä.

2010