Järjestötoiminta

Tulosta

Keilailu ja urheilu

Onko keilailu urheilua? No sehän tietysti riippuu siitä mihin sitä vertaa. Itse en vertaisi keilailua esim. pitkänmatkan juoksuun tai seiväshyppyyn mutta esim jousiammuntaan kyllä. Sana urheilu on muokkaantunut sanoista urho, urhea tms. Ennen kuin edellytetään, että muut pitävät keilailua urheiluna ja keilaajia urheilijoina, pitää meidän toimia ja käyttäytyä niin, että myös itse pidämme keilaajia urheilijoina.

Minä olen saanut vanhanajan kasvatuksen, ja silloin 60 vuotta taaksepäin, pidettiin urheilijana ja urheilullisena mm. sitä, että urheilijat harjoittelevat. Nyt seuraan facessa kun Kaisa juhannusviikolla painaa pyörällä Alppien rinnettä ylös uudelleen ja uudelleen. Miksikö, siksi, että ensimmäinen maailmancup on jo marraskuussa, puolen vuoden päästä. Pitää treenata, että talvella jaksaa. Tätä minä pidän urheiluna ja Kaisaa urheilijana. Mitä tekee keilaaja, muutamaa huippukeilaajaa lukuun ottamatta sillä aikaa? Makaa rannalla tai mökillä käy festareilla, mutta ei kilpaile eikä harjoittele, siksi hallitkin ovat kesäisin kiinni. Tätä en pidä urheilullisena toimintana. Odotetaan syksyä, että päästään hallille ja kotona sohvalta maaten laskemaan Kaisan mahdollisia pummeja. Syksyllä isomahaiset miehet, hyvin syöneenä, valuvat hallille ja ihmettelevät kun paita on taas kesänaikana pienentynyt ja vyöhön pitää laittaa uusi reikä. Kun maha kasvaa niin housut putoavat alemmaksi ja ensimmäisellä heitolla pinkeä paita nousee kainaloon ja housut valahtavat alaspäin. Persvako näkyy puoliksi ja heittoviivalta pois tullessa, joutuu keilaaja toisella kädellä vetämään paitaa alas ja toisella housuja ylös, patterissa odottaa paikkaamista viisi keilaa ja urho murahtaa: Tarvii vissiin ostaa uusi pallo. Ehkä ei kovin urheilullista.

Onneksi on myös niitä, jotka oikeasti harjoittelevat, ollakseen kunnossa silloin kun tarvitaan. Tarkoitan maajoukkueryhmiä ja muutamaa muuta keilaajaa. On mukava seurata Oskun kisoja maailmalla kuin myös Eliisan harjoittelua, kisaamista ja paneutumista asioihin ja kovien valintojen tekemistä keilailun vuoksi, esim. opiskelun jäädyttämistä vuodeksi. Seuraan läheltä myös Petran ja Pepin tekemisiä ja innostunutta otetta sekä nauttimisesta maajoukkuepaikasta. Näitä ja monia, monia muita vastaavasti toimivia henkilöitä, pidän urheilijoina ja heidän toimintaansa urheiluna.

Urheilijat myös kilpailevat. Kilpaurheilua haittaa yleisesti politiikka ja doping. Keilaurheilussa haittaavia tekijöitä on raha ja tasoitukset. On jostain opittu, että joka kyläkilpailusta pitää voittajan saada esim. 500 €, vaikka parin-kolmen tunnin rupeamasta parisataakin on hyvä tili. Muissa lajeissa hyvin pitkälti riittää maine ja mitali tai pytty.  Kaverini oi hiljattain kakkonen Golfkisassa, jossa oli yli 90 osallistujaa ja osanottomaksu 50 €, palkinnoksi tuli 40 €.  Kun me pelaamme sarjapelejä, SM-kisoja tai merkintäkisoja, ei palkintoja juuri ole, eikä tasoituksia. Miksiköhän Erikoiskilpailuissa pitää olla ylisuuria palkintoja, jolloin kilpailumaksut nousevat kipurajalle. Sitten ihmetellään, kun kilpailumäärät laskevat. Myös ylisuuret tasoitukset murentavat urheilullisuutta.  Usein kuulee puhuttavan kuinka kilpailut ovat huonoja ja laji tyhmä. Missähän kohtaa se muutos tapahtuu. Ensin innostutaan keilailusta, kun se on kiva ja mukava sekä halpa harrastus aikuiselle tai lapselle. Vertaa esim. Hoplop hintoihin.  Kun vähän kehitytään ja aletaan kilpailemaan, rupeaa pikkuhiljaa tuntumaan tyhmältä ja palkinnot pieniltä. Onkohan se sama kohta, kun aamujäykkyys muuttuu virastokankeudeksi. Ennen vanhaan arvostettiin voittoa, eikä valkattu kisoja palkintojen mukaan. Nykyään olympiamitalista pitää saada omakotitalo, 60-luvulla sai keinonahkasohvan ja kaupungin historiikin. Myös olosuhteilla saadaan vähennettyä merkittävästi urheilullisuutta. Hyvänä esimerkkinä huonosta esimerkistä oli viimekauden Miesten- ja seniorien SM-kisat, joissa 300 sarjoja heitettiin kasapäin. Ikävä tuli aikoja, jolloin Juuso T teki olosuhteita ja joutui oikein pohtimaan ja keilaamaan saadakseen edes siedettävän tuloksen.

Urheilija osaa myös käyttäytyä urheilijan tavoin.  Ennen Urheilijoita katsottiin ylöspäin, heitä kunnioitettiin ja kadehdittiin. Urheilijoilta saatiin nimikirjoituksia, kun selfieitä ei oikein laatikkokameralla saanut. Urheilijat olivat kohteliaita ja hyväntuulisia. He olivat esikuvia. Näin on yleisesti vieläkin, mutta joskus keilakilpailussa tai sen jälkeen, voi kysyä oliko toiminta ja käyttäytyminen esimerkillistä ja urheilullista. Kaikenlainen potkiminen ja olosuhteiden- ja henkilökunnan haukkuminen tai sormi ojossa sohiminen ei ole edes epäurheilijamaista-, vaan se on moukkamaista käytöstä.

Urheilijoita myös valmennetaan. Kuinka harvoin kuulee jonkun keilaajan puhuvan valmentajastaan. Ilman valmentajaa moni keilaaja juuttuisi B-luokkaan. Kun itse voitin ensimmäisen kinkkukisa Raisiossa parikymmentävuotta takaperin, kiikutin sen suoraan Setälän Jounille, sanoen, ilman oppejasi en voittaisi ikinä yhtään kinkkua. Sen jälkeen kinkkuja on tullut niin monta, että housuvarasto on pitänyt uusia ja vyöt käyneet lyhykäiseksi. Oli mukava lukea Pekka Korven ammattimaisia ja raflaavia raportteja US-Openista. Loppuraporttia lukiessa kiinnitin huomiota siihen, että voittaja Danielle Mac Ewan heti mainitsi, kuinka paljon he ovat harjoitelleet valmentajan kanssa. Urheilijan puhetta. Kuinka tuuliajolla me olisimme ilman valmentajia. Valmentajat tekevät meistä urheilijoita ja oma toimintamme urheilullisuuden.

Keilailu on siis urheilua ja me olemme urheilijoita, jos itse niin haluamme ja toimimme. Silloin kun me saamme lajimme arvostuksen sellaiseksi, että se on omasta mielestämme urheilua, saattaa muutkin, esim televisio, radio ja lehdistö kiinnostua siitä oikeasti ja saattaa urheiluruudussakin joskus olla maininta, että joku Ruoska on voittanut Raisiossa kinkun. 

kesäterkuin raimo ruoska palokoski :)

raimop, 01.07.2019 23:02

Kommentit, 0 KPL Kirjaudu sisään ja kommentoi



« Palaa