Kansien kätköistä: Mikä Mika?

Kansien kätköistä -juttusarja kaivaa meneillään olevien Hong Kongin MM-kisojen kunniaksi Keilaaja-lehden artikkelin vuodelta 1991, jolloin Mika Koivuniemi saavutti historiankirjoihin jääneen Mastersin MM-kullan Singaporesta. Lisäksi tuolloin nähtiin suomalaisten välinen loppuottelu, kun Teemu Raatikainen ylsi henkilökohtaiseen MM-hopeaan.

Mika Koivuniemi saavutti kisoissa myös All Eventin MM-hopeaa, minkä lisäksi Koivuniemi, Kai Virtanen ja Tapani Peltola nappasivat pronssia triossa.

Koivuniemen MM-kulta ja suomalaisten välinen MM-loppuottelu oli heti tuoreeltaan sensaatiomainen uutinen ja jäi lopulta isosti suomalaisen keilailun historiaan. Kisojen jälkeen Keilaajalehden numerossa 6/1991 kisoista kirjoitettiin laajasti. Tuoreesta maailmanmestarista tehtiin taustoittava artikkeli, jossa Mika pääsi kertomaan itsestään ja keilailu-uransa alkutaipaleesta.

Keilaaja-lehden päätoimittajana toimi 1991 Pekka Korpi ja toimitussihteerinä Seija Lankinen, joka on kirjoittanut tämän kattavan artikkelin Mikasta. Antoisia lukuhetkiä!

Mikä Mika?

”Mika Koivuniemi on kasvamassa miehen mittaan keilaajana”, kirjoitti Tampere Keilaa-lehti vuonna 1985. Miehen mittaan venyminen kesti kuitenkin vielä kuusi vuotta, mutta Mika onkin sitten päätään pidempi muita keilailuareenoilla. Pitkä ja uhrautuva työ keilailun eteen toi tuloksen, josta Mika vain hurjimmissa unelmissaan uskalsi haaveilla; hän on nyt keilailun maailmanmestari.

Mika Koivuniemi (24) on varttunut keilailun ilmapiirissä. Hänen isoisänsä toimi keilahallin pitäjänä Seinäjoella ja äitinsä keilaa edelleen aktiivisesti Tampereen Omenaisissa.

Mika itse vaihtoi koripallon keilapalloon 11-vuotiaana, 70-luvun lopulla. Ensimmäiset kilpailunsa hän muistelee pelanneensa vuonna 1979.

– Ne olivat Tampereen Keilailuliiton mestaruuskilpailut. Ei tainnut tulla menestystä, Mika naureskelee.

– Saman vuoden lopulla osallistuin juniorikarsintoihin Kuusankoskella. Muistan ensimmäisen kilpailusarjani Tampereen ulkopuolella varmasti koko ikäni; se oli 79 pistettä.

Sinnikäs yrittäminen palkittiin ja vuonna 1985 Mika pääsi Suomen juniori­joukkueeseen PM-kilpailuihin Tukholmaan. Saavutuksena oli pronssia pari- ja joukkuekilpailuista sekä neljäs henkilökohtainen sija.

Ensimmäisen hieman ”arvokkaamman” mitalinsa Mika saavutti Oulun SM-kilpailuista vuonna 1984, jolloin hän voitti SM-pronssia parikilpailusta Onni Mensosen kanssa.

Hallitsevan mestarin alkutaipaleelta löytyy useita henkilöitä, jotka ovat vaikuttaneet hänen pääsyynsä eteenpäin. Erityisesti hän muistaa Tampereella tuolloin keilailua aloitelleen Simo Ylösen.

– Simon panos minun keilailuuni on ollut todella suuri. Hänen mukanaan kiersimme, Hahlin Tomppa ja minä, monet vierashallit ja kilpailut. Matkat, kahvit, eväät, kaikki taisi mennä Simon piikkiin, Mika kiittelee.

– Siitä oli uskomattomasti hyötyä, että pelasi eri halleissa ja eri olosuhteissa. Se opetti asennoitumaan vallitseviin olosuhteisiin, samalla välttyi muuttumasta yhden hallin spesialistiksi. Pari vuotta me taidettiin Simon kanssa reissata.

Keilailun esikuvia ei Mikalla varsinaisesti ole ollut. Tosin tuolloisia ykkösmiehiä kyllä pidettiin tarkasti silmällä.

– Kyllä me aina istuimme silmä kovana Tampereen hallilla, jos Mikko Kaartinen, Tauno Ranta tai Antti Puolakka kävivät pelaamassa. Ne miehet olivat silloin pinnalla ja pärjäsivät usein, Mika muistelee.

Vuosi 1986 käännekohta Mikan uralla

Vuodesta 1986 muodostui tärkeä käännekohta Mikan keilailu-uralla. Tuolloin hän oli mukana junioreiden EM-kilpailuissa Hollannissa.

– Joukkueen huoltajina olivat Tapio Vuorinen ja Jukka Tuominen. Jatkoinkin sieltä GB:n mukana Pariisi-turnaukseen joukkueen ulkopuoliseksi vahvistukseksi. Voitimme silloin tuon kisan.

Tuolloin Mika ymmärsi, että jos keilailussa aikoo todella pitkälle, on erittäinkin tärkeää päästä jonkin isomman seuran jäseneksi. Hän muutti Helsinkiin, GB:n riveihin.

Viisi vuotta mies keilasi Grankullassa.

– Kyllä GB:n aika oli kova ja hyödyllinen koulu minulle keilaajana. Jo koko Helsingin touhu on niin paljon kovempaa, että siinä kasvaa väkisin tai häipyy pois ja hukkuu massaan, Mika sanoo totisena.

– Alku oli minulle aika vaikeaa, sillä pääsin ensimmäisenä syksynä vain harvoin pelaamaan. Onneni oli sijoittuminen Ballmaster-turnauksessa kolmanneksi vuonna 1987. Se avasi minulle MM-87 trippelin ja samalla vakiinnutin paikkani GB:n ykkösjoukkueessa. Kun pelipaikasta alussa joutui ”tappelemaan”, ei se sitten enää helposti lähtenyt, kun sen kerran oli ansainnut.

– Nopea nousu Suomen keilailuhuipulle tuntui hieman uskomattomalta. Vaikka olinkin pelannut jo aika paljon, ei kovia pelejä ollut takana juuri lainkaan. Ja ne vasta tuovat itsevarmuutta ja luottamusta, Mika pohtii.

Nyt Mika on jättänyt GB:n ja edustaa tällä kaudella Lahden Torpedosia. Miksi?

– GB:n edustusryhmä on aika pieni sisäänlämpiävä porukka. Kun muutin Hollolaan asumaan jäin vähän ulkopuolelle kaikesta. Pelimatkat tein aina yksin, tulin joka paikkaan yksin ja lähdin joka paikasta yksin. Se alkoi tuntua aika turhauttavalta, Mika toteaa.

– Morsiameni Leena Lamberg asuu Hollolassa, joten on luonnollista, että muutin itsekin tänne. Ja tänne aion myös jäädä. Hollola on mukava ja mikä tärkeintä urheiluy­stävällinen kunta, Mika kehuu.

Vankka itseluottamus on tie huipulle

Mika Koivuniemi panee paljon painoa itseluottamukselle keilailumenestykseen pyrittäessä. Hänen mielestään se on kaiken a ja o.

– Et voi koskaan pärjätä, ellet itse usko itseesi, hän sanoo.

Kun itseluottamus kasvaa pystyy hallitsemaan omaa peliä, pelaamaan rauhassa ja keskittymään. Aikaisemmin minäkin välillä unohduin ihmettelemään, että olen mukana jossain isossa jutussa ja seurailemaan vain muiden peliä. Nyt annan muiden katsella omaa peliäni, Mika hymyilee.

Mutta jatkaa samaan hengenvetoon, olevansa kuitenkin luonnepelaaja, jonka menestyminen on paljolti kiinni siitä saako sanottua itselleen, että osaa hommansa. Silloin heitto kulkee.

Henkilökohtaista MM-mitalia Mika ei etukäteen juurikaan ajatellut.

– Kaikki on niin pienestä kiinni. Luotin kyllä itseeni, koska tiesin, että olen valmistautunut kisoihin hyvin, kertoo Mika, joka uh­rasi keilailulle paitsi viime talven myös lähes koko kesän.

– SM-kilpailujen jälkeen pidin kolmen viikon tauon ja sen jälkeen aloitin treenit Keravalla ja Riihimäellä, koska Lahden halli oli kiinni. Kotiradoille pääsin vasta heinäkuun lopulla. Viikoittain harjoittelin vähintään viitenä päivänä.

Keravan, Riihimäen ja Lahden keilahallit saavat Mikalta suuret kiitokset, sillä kaikki hallit antoivat hänelle vapaan, ilmaisen harjoittelu­oikeuden! Lahden hallissa jopa tehtiin hänelle pyynnöstä erilaisia olosuhteita muutta­mille radoille. Esimerkillistä toimintaa.

Unelmien täytty­mys oli paras palkka

Mika lähti MM-radoille jalat maassa, mutta tosissaan. Hän oli saanut valmistautua rauhassa, kun muista tehtiin mestareita lehtien palstoilla. Paineita menestymisestä nuori mies ei itselleen kasannut.

– Asetin itselleni tavoitteeksi 16:n parhaan joukkoon sijoittumisen henkilökohtaisesti. Joukkuekisan kolmen ensimmäisen sarjan jälkeen tajusin, että minulla on mahdollisuudet. All events-mitaliin, Mika muistelee.

– Henkilökohtainen mitali All eventsistä tuntui todella hyvältä. Fiilis oli mahtava. Mastepeleissä putosin jo kahdeksanneksi, kun tuli sellainen pieni heikko hetki. Onneksi toivuin siitä kohtuullisen nopeasti ja ero kärkeen oli pieni. Missään vaiheessa ei tullut tunnetta, että kaikki menee, koska tiesin ettei kukaan tee mitään kovin isoa niillä radoilla.

– Viimeinen yö ennen lopullisia ratkaisuja oli painostava. Rupeisin vasta silloin todella tajuamaan, että täältähän voi tulla mitä vaan. Pelailin pelejä kai koko yön ja uni oli levotonta. Aamulla olin silti ihan rauhallinen, oli kiva olla siellä muiden takana.

Harjoittelu ennen viimeisiä matseja meni Mikalta paremmin kuin hyvin.

– Kaikki oli kohdallaan, fiilis hyvä ja pallo osui koko ajan taskuun. Tulin hieman alemmas pelaamaan, jonnekin 3–4 merkin kohdalle, aikaisemmin pelasin 4–5 merkin tienoilta, kertoo Mika joka pelasi MM-kisan lähes kokonaan yhdellä ja samalla pallolla.

– Sitten tuli melkoinen shokki, kun kaikki piti olla hyvin ja aloitin 170 pinnan sarjalla. Tosia se riitti voittoon Ulf Hämnäsistä.

– Silti tunsin, että paikka on hallussa ja rupeisihan se pakka putoamaan. Sarjat pysyivät 220–230 pinnan tienoilla ja tiesin, että ylöspäin mennään. Pyysin Pickleltä, ettei kukaan kerro minulle tilannetta, koska halusin keskittyä pelaamiseen.

Alkuperäisen artikkelin teksti: Seija Lankinen