Kansien kätköistä: Vuoden 1965 EM-kisat perästäpäin

Kansien kätköistä -juttusarjassa kaivamme esiin Keilaajalehden-sisältöjä vuosien ja vuosikymmenten takaa. Tässä ensimmäisessä osassa otamme reilun loikan tasan 60 vuoden päähän syyskuuhun 1965. Keilaajassa perattiin Birminghamin naisten ja miesten EM-kilpailuita sekä linjattiin suorin sanakääntein keilailun nykytilaa, jossa teemat kuulostavat yllättävänkin tutuilta peilaten tähän päivään. Antoisia lukuhetkiä!

Vuonna 65 Keilaaja-lehden päätoimittajan virkaa hoiti Yrjö Halme. Syyskuun numeron laajassa artikkelissa käydään läpi EM-kisojen antia läpi ja pohtii samalla keilailun nykytilaa syyskuussa 1965.

Kyseisissä kisoissa Suomen naiset suorastaan pyyhkivät pöydän mitaleista. Maire Rautakoski ja Eija Krogerus juhlivat kultaa parikisassa sekä neljän pelaajan joukkuekisassa, jossa edellä mainitun kaksikon lisäksi kultajoukkuetta täydensivät Gundborg ”Gulle” Liljegren sekä Eila Leikas. Viiden pelaajan joukkuekisassa Suomen naiset olivat pronssilla ja joukkuetta täydensi Karin Selenius.

Suomen miesten joukkue jäi kisoissa ilman mitaleita, mikä saattoi näkyä Keilaajalehden artikkelissa ”EM-kisat perästäpäin”, sillä kirjoituksessa ruodittiin mielipiteitä säästelemättä sekä ilmapiiriä kisoissa että lajin nykytilaa. Kisojen tulokset ja mitalilistat löytyvät Euroopan Keilailuliiton sivuilta:

Tulokset – vuoden 1965 EM-kisat 

Mitalilistat

 

KEILAAJA

SUOMENKEILAILULIITON JULKAISU

18. VUOSIKERTA – N:o 7 – SYYSKUU 1965

PÄÄTOIMITTAJA YRJÖ HALME

 

EM-KISAT PERÄSTÄPÄIN

“HAVE FUN — BUT OBSERVE THE RULES”

 

On kulunut pari päivää siitä, kun palasimme kotiin Birminghamin retkeltä. Suurin työ on puolestani tehty: 12 liuskaa selostusta, miten kävi. Mutta päässä kuohuu yhä. Kun useita päiviä kulkee paikasta toiseen, katselee, kuuntelee, vertailee ja punnitsee, jää mieleen tavaton määrä elämyksiä, joita ei ole voinut merkitä kirjoihin eikä kansiin. Ne seuraavat ajatuksissa mukana, pulpahdellen milloin milläkin tavalla.

Sellainen oli tuokin mielestäni osuvin ohje ABC-bowlingin seinällä, joka on mottona tässä kirjoituksessa: Pidä hauskaa — mutta noudata sääntöjä.

Se jäi mieleen nimenomaan sen takia, että se ilmaisee sattuvasti, mistä oikeastaan bowlingpelissä harjoitettaessa on kysymys. On kysymys hauskuudesta, jota harrastetaan suuressa joukossa, mutta omana lajinaan, tarkkojen ja yksityiskohtaisesti esitettyjen sääntöjen mukaan.

Ja kun ajattelee tuota lausetta, miettii ankarasti, vastasiko esimerkiksi Suomen edustajien esiintyminen lauseen ensimmäistä osaa. Tietenkin pelasimme ehdottomasti sääntöjen mukaan. Mutta oliko meillä hauskaa?

Kun nyt mainitaan jotakin hauskuudesta, ei tällä suinkaan tarkoiteta pelleilyä ja hulluttelua ihan asian takia, vaan sitä, että keilaaminen olisi hauskaa. Sellaistahan sen pitää olla, ollakseen myöskin harjoittelua tai kilpailemista. Jollei pelaaminen ole hauskaa, se ei myöskään johda odotettuun tulokseen. Pelkästään rutiinivoimin keilaaminen onkin — enemmän kuin raskasta.

Minulle jäi vaikutelmiksi Birminghamin kisoista nimenomaan, ettei joukkueemme tuntenut elämäänsä hauskaksi. Yritettiin tosin milteinpä väkipakolla kertoilla hauskoja juttuja, jotta ilmeisesti epäilyksen täyttämät mielet kirkastuivat. Mutta eihän hauskoja juttuja loputtomasti kenelläkään ole. Eikä niillä lopulta kuitenkaan saada aikaan toivottua tulosta, yleistä iloisuutta, elämänhalua, innostumista asiaan.

Saimme ihmeeksemme lukea keväällisen SM-kilpailujen jälkiselvittelyjen yhteydessä, miten vanhoja todella olemme. Bowlingin alalla keski-ikämme (miesten) riippuu 40—42 vuoden kohdalla. Missä urheilussa näin ikämiesvuosiin ehtinyt voi yhä samalla teholla kilpailla? Kyllä, juuri bowlingissa. Mutta emmehän kuvittele, että tuon ikäinen mies enää olisi samanlainen poikamainen, notkearaajainen ja elämänhaluinen tyyppi kuin alle 20-vuotias.

Keilaaminen on siis kokemusperäistä hommaa. Kokemus, tottumus antaa oman tärkeän osansa kilpailussa. Mutta se luo myös omat rajoituksensa. Ainakin siihen kohtaan nähden, johon heti kärkeen viittasimme, hauskuuteen ja jännittävyyteenkin, jonka riemullisessa hurmiotilassa voidaan saada aikaan vaikkapa ihmeitä.

Ajatustani siitä, että edustuskeilaajien joukko pitäisi saada huomattavasti nuorennetuksi, häiritsee, jopa suorastaan tyrmääkin tietoisuus siitä, että Birminghamin voittaja oli 43-vuotias. Meidän tilastomme siinä suhteessa siis pitävät paikkansa, vaikka etsisimme mestareita eteläisimmillä leveysasteilla.

Kun nyt kuitenkin miesten sarjassa heti voittajan kintereille nousi nuoria tekijöitä, Blanchett, Kittelberger, Osland, Granfalk, Sommer, jo Sullivan jne., ja vastaavasti naisten kohdalla taas nuoruus murtautui nyt lävitse, sillä Formento on 22-vuotias,  kun taas seuraavat sijoittuivat 30—38 ikävuosien lomaan, ja lisäksi muiden maiden nuoremmat naisedustajat antoivat väläyksiä kunnollisesta heittotekniikasta ja ennen kaikkea — heittämisen riemusta, niin meidän kai on uskallettava katsoa totuutta suoraan silmiin.

Ei riitä enää yksin rutiini, tarvitaan myös innostumista, ennen kaikkea venyväisyyttä, jollaisen voi saada vain nuoruuden hehku.

Millä tavalla sitten Suomessa saataisiin nopeasti uusi (teini-)polvi niin voimakkaasti kiinnittymään bowlaukseen, että sen joukosta voisi nyt jo poimia parhaat kansainvälisiksi edustajiksemme, siitä tietenkin täytyy keskustella toisilla foorumeilla. Nykyisellään, ikämiesrajoilla liikkuvaan edustajistoomme turvautuessa, joudumme aina jäämään takapajulle. Eikä silloin auta viittaa esim. Ruotsin tarjoamaan vastaavanlaiseen esi­merkkiin. Heillä on aivan sama pulma edessä muutenkin.

Eikä heidän lupaava nuorukaisensa tällä kertaa menestynyt ollenkaan ja luopui vapaaehtoisestikin pelistä arvatenkin ajatellen, ettei ole vielä riittävän karaistunut koviin kansainvälisiin kilpailuihin, joissa yllätykset tulevat joka puolelta, eikä niin kuin yksinkertaisissa maaotteluissa, vain yhdeltä suunnalta.

Teini-ikäisen uuden polven vetäminen bowlingin piiriin on kysymys, johon kytkeytyy montakin pulmaa. Niistä ei vähäisempiä ole se, millä tavalla voimme tarjota heille harjoittelu­mahdollisuudet sellaiseen hintaan, jonka he pystyvät maksamaan.

Harjoittelumaksukysymyshän on muutoinkin ollut pahana esteenä. Kykyjä ja halua maksaa on aina olemassa, mutta jos­sakin löytyy raja, jonka tullessa esiin harrastus pakostakin vähenee ja huomio kiintyy muualle. Se on jo talven aikana todettu. Kesän aikana taas havaittiin, että alennettu pelimaksu houkutteli suuriakin harrastajajoukkoja halliin. Tässäkin asiassa on katseltava totuutta silmiin.

Kysymys valmennuksesta on hyvin tärkeä, mutta erittäin vaikeasti ratkaistavissa. Vaikeus johtuu käsitykseni mukaan ensi kädessä siitä, että me suomalaiset olemme liian yksilöllisiä luonteita. Meidän ajatuksenjuoksumme ei tahdo mahtua käsitys, että joku toinen voisi ajatella selkeämmin ja paremmin kuin me itse. Jos valmentaja saapuu vaikkapa valtamerten takaa, niin hänen sanojaan uskotaan ja hänen ohjei­taan yritetään noudattaa. Mutta kelaajan valmennus ei käy vain siten, että joskus tullaan ja sanotaan ja sitten jätetään keilaaja oman onnensa nojaan. Kelaamisen alalla erittäin hyväkin tekniikkamies saattaa kerrassaan menettää taitonsa, tietenkin väliaikaisesti vain, mutta menettää kuitenkin. Hän voi olla omaksua virheitä, jotka haittaavat hänen tuloksiaan ja joita hän itse ei ollenkaan huomaa.. Tarvitaan joku, joka tarkkailee ja huomauttaa.

Mutta jos tarkkailija on oman maalainen, paikkakuntalainen, vaikkapa suorastaan omasta seurasta, häneen ei uskota, hänen hyvää tarkoittavia neuvojaan ei yritetä taikka pystytä noudattamaan. Tämän huomaa kuka tahansa. Mistä se sitten johtuu?

Kuten sanoin, osaksi suomalaisesta, jääräpäisestä luonteestamme. Olemme ehkä vaivalloisesti opetelleet jonkin heittotavan. Jos sanotaan, että se on huono, että heitto tapahtuu virheellisesti ja kerrassaan väärin, niin emme usko, vaan tolkutamme itsellemme, puhu sinä äijä, mitä puhut, minä tiedän.

Tilanne johtuu varmaan myöskin paljon siitä, että jokainen haluaisi joka kerralla saada mahdollisimman hyvän tuloksen. Vanha konsti on parempi kuin pussillinen uusia ja uusien konstien oppimisessa menee paljon aikaa, tuloksetkin huonontuvat, kun ei uutta tekniikkaa millään opi.

Mutta on perinteilläkin osuutensa. Meillä on suuri joukko vanhoja keilaajia, joiden esikuvia tahtoen tai tahtomatta mat­kimme, Ja näillä on taas — tieten ja ajattelemattomasti — pesiytynyt käsitys, että uutuudet ovat humpuukia. Jos kerran vanhalla tavalla saa tuloksia, miksi sitä muutella.

Tämä on tietenkin aivan oikein yhdellä tavalla ajatellen. Jokainenhan tulee uskollaan autuaaksi.

Mutta ajatellen maan puolesta kamppailemista menestyä, edustustehtäviä suurissa arvokilpailuissa, ei voi ajatellakaan lähettää sellaisia pelaajia, joiden mahdollisuuksiin ei kuulu oman itsensä, oman tulostasonsa parantaminen kovissa kilpailuissa.

Huomatkaa, että tuossa tuli taas vastaan venyväisyys, mah­dollisuus intoutua tekemään hurjistuneita tuloksia, jos vastus on kovempi kuin uskottiin.

Olipa EM-kisamatkallamme myöskin puhetta tavasta, jolla joukkue valittiin. Osittain äänensävyn määräsi asianomaisten kanta katsastuksiin ja karsintoihin yleensä, mutta asiallisesti keskustellen olivat sangen monet siitä mieltä, ettei nykyinen karsintasysteemirääkkäys ole paikallaan.

Eräs kokenut keilaaja sanoikin: Heitätettiin toista sataa sarjaa, vaikka jo ennen niitä hyvin tiedettiin, että samat miehethän esiin tulevat joka tapauksessa. Ja toinen pelaaja selitti: Meillä oli mies, joka oli satoja pisteitä muiden edellä. Mikä hänen piti jatkuvasti osallistua karsintoihin?

Ilmeistä on, että karsintakilpailujen vaikutus itse arvokilpailuihin on sangen välitön ja ja jälkimmäiset ovat edellisistä riippuvaisuussuhteessa. Meillä on varsinaisten kärkimiesten rintama tavattoman kapea, joten pitkien kilpailukausien kuluttua nämä yksilöt voidaan noukkia ilman muita karsintoja keskinäiseen välienselvittelyyn. Ei vallan outo tulokas pysty  tavallisesti hanttiin panemaan kuin vain ensimmäisessä yhteenotossa, jossa tavanmukaiset yllätykset aina on muistiin merkitty.

Birmingham 1965 siirtyi eräiden valoisien arvokilpailujen riviin. Siitä jäi osin kauniit, osin sekalaiset muistot, Viimeksi mainitut etupäässä kansainvälisten tekijöiden toistaiseksi kovin huonon järjestelytaidon johdosta. FIQ:n bowlingjaosto ei ole vielä löytänyt ohjelmaa, jonka voisi kilpailujen järjestäjille ojentaa ja saada kilpailut sujumaan asiallisen lennokkaasti määräaikoina. Mutta aika ilmeisesti opettaa huomaamaan, että myöskin bowlingkilpailu voidaan järjestää hyvin, tai, ellei tarpeellisia ennakkovalmistuksia tehdä, huonosti.

Jos EM-kilpailussa 1965 mukana olleet tahtoisivat ilmaista omat ajatuksensa näistä asioista, jotka meille ovat peräti tärkeitä, antaa ”Keilaaja” mielihyvin niille tilaa. Tahdomme mennä eteenpäin ja olla vielä parempia kuin olimme Birminghamissa. Ja sitä paitsi: löytää bowlingpelistä todellista iloa kovissakin kilpailuissa.

– Uppercut (nimimerkki julkaisun takana)