Kansien kätköistä -juttusarjassa kaivamme esiin Keilaajalehden-sisältöjä vuosien ja vuosikymmenten takaa. Sarjan toisessa osassa pysymme vuodessa 1965 ja tarkemmin lokakuussa 60 vuotta sitten.

Tuolloin Keilaaja-lehden lokakuun numeron kansijutussa pohdittiin erilaisia heittotekniikoita. ”Koukkuheitto, jota sanotaan myöskin kierreheitoksi, eli hook ei ole aikaansaatavissa fingertip-poratulla pallolla. Korkeintaan semifinger kelpaa, sillä koukkaukseen palloon ei tule itsestään eikä vaivattomasti, siihen tarvitaan koko käsivarren, ranteen ja sormien yhteistyötä, ennen kuin se onnistuu”, artikkelissa muun muassa pohtii artikkelin kirjoittanut mystinen nimimerkki Uppercut. Antoisia lukuhetkiä!

Suora koukku vaiko kaari

Suomenkeilailuliiton julkaisu

18. vuosikerta – N:o 8 – Lokakuu 1965

Päätoimittaja Yrjö Halme

Erilaisten heittotapojen puntaroimista. Paljonko merkitsevät ”muodinoikut”?

Tunnettu tosiasia on, että suomalainen on ikuinen ja suorastaan parantumaton kokeilija. Ei ole sitä alaa, jolla suomalainen mies — tai nainen — ei olisi yrittänyt joko suoranaisesti keksiä jotakin uutta tai ainakin soveltaa käytännössä ominaisuuksia, joita on saanut muista maista. Tästä kai sittenkin johtuukin, että suomalainen on tavallaan keksijäluonne. Valitettavasti vain useimmissa tapauksissa suomalainen menettää mielenkiinnon asiaan, josta on jo löytänyt ytimen, käytettävän tai todennut mahdottomuuden, niinkuin lukemattomista ikiliikkujakeksinnöistämmekin saattaisimme päätellä.

Muun maatalouden alalla ammattimiehenä arvostettu sanoikin kerran, että suomalainen maanviljelijä saattaa kiihkeästi juosta jonkin uuden konekeksinnön perässä ja voi jopa voittaa ylivoimaisetkin esteet sen omistajaksi päästäkseen. Mutta aikansa käytettyään hän on niin menettänyt mielenkiintonsa siihen, että jättää sen peltosaran päähän talven lumien alle täysin suojaamattomana.

Meillä keilaajilla on tietenkin paljonkin yhteyttä edellä selostettuun keksijätyyppiin, vaikka alamme — nim. keilailu — onkin sangen yksinkertaista ja suoraviivaista. Mutta samat oireet ovat kaikesta huolimatta nähtävissä. Mainittakoon niistä muutamia.

Kun meillä alettiin keilata amerikkalaisittain eli bowlata, ei tunnettu palloja, joissa oli kolme reikää sormia varten. Kaksi reikää riitti hyvin. Ei ollut monen moneen vuoteen käsitystä siitkään, miten nuo reiät oli porattava. Ennen kaikkea pidettiin tärkeänä vain sitä, että reiät oli enemmän tai vähemmän onnistuneesti yritetty porata pallon keskipistettä kohden. Se riitti siihen asiaan. Reikien etäisyys oli aivan kuin sivuseikka, mutta vaistomaisesti kuitenkin pyrittiin siihen, että peukalon niinkuin sormienkin reikä porattiin ensimmäistä niveltaivetta myöten. Se merkitsi sitä, että peukalonreikä salli peukalon pujottamisen palloon melkein juurta myöten,

Tässä peukalojutussa ollaan jatkuvasti samassa pisteessä, sillä ollaan muutoin mitä mielipuolta tahansa, niin peukalon reikä on saanut olla rauhassa. Ei kuitenkaan suunnaltaan, sillä löytyy lukemattomia erilaisia teorioita siitä, pitääkö peukalon pallossa sojottaa eteenpäin vaiko taaksepäin. Siinä yksityiskohdassa ei vuosikymmeniin mittaan ole voitu päästä yksimielisyyteen ja niinpä onkin havaittavissa hyvin monta eri suuntaa. Mutta peukalonaukon avaruudessa ollaan jokseenkin yksimieliset: peukalon on irtauduttava pallosta helposti. Tosin tässäkin on havaittavissa poikkeuksia, mutta niihin on aina olemassa luonnolliset syynsä, esimerkiksi ”herrasmiehen” ohut peukalo, jossa ei ole nivel- tms. laajennuksia. Usein on havaittu, että ahdas peukalonreikä on aiheuttanut hiertymiä, joista on voinut johtua jopa kasvannaisia, syyliä ja ”liikavarpaat”, jotka vuorostaan ovat antaneet paljonkin huolta asianomaiselle.

Kun sitten havaittiin, että pallon kierre saattoi huomattavastikin parantaa tuloksia ja toisaalta todettiin, että jos peukalon lisäksi tarjottiin kahdelle sormelle tasa-arvoinen vetomahdollisuus, niin alkoi siirtyminen kolmi­reikäiseen palloon, mikä tapahtui aivan yleisesti ja sangen nopeasti. Kolmireikäisen pallon edut kaksireikäisen rinnalla olivat liiankin selvät. Tosin on olemassa edelleen heittäjiä, jotka erinomaisesti hallitsevat kaksireikäisen pallonsa ja saavat siihen jopa voittamatonta tehoakin, mutta he ovat poikkeuksia ja saattavat vain, kuten tavallisesti sanotaan, vahvistaa sääntöä.

Siirtyminen kaksireikäisestä kolmireikäiseen oli yhtä nopeata kuin aikanaan tapahtunut siirtyminen kolmen askeleen vauhdista neljän askeleen vauhtiin. Kenties sana vauhti, jota tässä on käytetty, ei aivan tarkkaan kuvaa sitä asiaa, josta on kysymys, sillä eihän bowlaamisessa suinkaan kuvitella voitavan rynnätä vauhdilla rajaviivaa kohden. Parempaakaan ei kuitenkaan ole keksitty vastaamaan sitä liikehtimistä, jonka tarkoituksena on valmistaa heittäjä itse tekoon, heittoon, sillä tavalla, että heitto voidaan suorittaa mahdollisimman tehokkaasti oikealla tavalla ja oikealla hetkellä.

Kun siis pyrittiin saamaan kolmireikäisestä pallosta irti mahdollisimman suuri tehokkuus, tuli eteen kysymys: juosta­ko vaiko kävellä? Käveleminen voitti ilman muuta, sillä eihän ollut enää kysymys pallon sinkauttamisesta mahdollisimman rajusti keilapatteria kohden, vaan pyrkimyksenä oli järkiperäinen pallon sijoitus ja asettelu radalle niin, että heittäjä ehti pallolleen antaa toivotun kaatamiskyvyn. Se taas pakotti kokonaan asettumaan harkitun, maltillisen alkuvauhdin kannalle. Täten siis kolmireikäinen pallo ja neljän askeleen vauhti kulkivat käsi kädessä. Vaikka asettaisimmekin ”vanhan” ajan ja nykyajan tulokset vierekkäin vertailtaviksi ja vaikka emme havaitsisikaan kovin suuria eroja entisten kärkitulosten ja nykyisten välillä, niin on kuitenkin myönnettävä, että nykyisin saavuttavat verrattomasti suuremmat keilaajajoukot entisen tulostason kärjen nimenomaan kehittyneen pallonporaustaidon ja koulutuksen avulla. Tietysti osansa on silläkin, että ratojamme hoidetaan nykyään paremmin kuin ennen, koska silläkin puolella on saavutettu paljon arvokkaita kokemuksia.

Mutta maailma ei missään kohdassa halua pysyä paikallaan. Myöskään ei bowlauksen alalla ole tahdottu tyytyä siihen, mihin oli päästy, vaan vainuttiin kaiken aikaa uutuuksia ennen kaikkea Yhdysvalloista, jossa bowlaus oli kehittynyt niin laajaksi harrastukseksi, että myöskin lukematon määrä keksintöjä oli yhdistynyt sekä bowlauksen teolliseen että teknilliseen puoleen.

Ja olihan niitä, keksintöjä, jos jonkinlaisia. Tiedän niitä kokeillun aina meillä aivan heti, kun uutuuksista vain oli saatu tietoja, jopa niinkin hanakasti, että joskus ei oltu tiedetty tarkalleen, mistä kysymys oli, kun jo kuulopuheitten mukaan huonosti ymmärrettyjen viitteiden avulla antauduttiin suureen kokeilujen tielle. Tässä asiassa täytyy nyt sanoa, että työ on tekijäänsä neuvonut joka puolella.

Kun siis saimme kuulla, että reikien porauksessa on pyritty tehostamaan heittoja sellaisia tapoja käyttäen, jotka levittivät kämmentä mahdollisimman paljon ja pakottivat vähentämään tyhjiötä kämmenen ja pallon välissä niin paljon kuin suinkin, ja kun totuttauduimme ajatukseen finger tip- ja semifinger eli sormenpää- ja puolisormenpääotteista, oli maaperä jälleen ainakin meillä altis suureen kokeiluun. Osaltaan tähän kehotti myöskin muualla saatu kokemus ja tunnettujen, voittoisien muiden maiden edustajien heittotekniikka. Kun etelä- ja pohjois-amerikkalaiset eri tilaisuuksissa olivat selvästi voittaneet meidän edustajamme, tarkattiin ja tutkittiin heidän tapaansa heittää. Eikä silloin ollut kaukana nopea päätelmä, että heidän paremmuutensa johtui erilaisesta, entistä paremmasta porauksesta.

Oli luonnollista, että tämä ajatus oli eri ensimmäinen. Otaksuttiin, että ote pallosta selittäisi kaiken ja olisi kaikessa suvereeni. Unohdettiin sen takia eräitä muita seikkoja, jotka olisi pitänyt panna heti huomataan. Esim. se seikka, että samalla kun meidän edustajamme epäonnistuivat ja toiset maat saavuttivat ylivoimaisia etujaan tuloksissaan, ei suinkaan ollut johtunut yksinomaan pallon porauksesta, vaan muistakin syistä, jotka yhdessä tekivät ulkomaalaisista voitokkaita. Heidän heittotapansa laatu saattoi näet johtua yhtä paljon reikien asemasta kuin nopeiksi hiotuista radoistakin. Lisäksi oli havaittavissa seikka, että ulkomaalaisille oli ominaista heittoliikkeen loppuvaiheissa saada aikaan koukkaus, joka antoi pallolle suorastaan ylivoimaisen tehokkuuden.

Kun meillä ei ollut vastamyrkkyä tähän, saatoimme vain alistua. Mutta pyrkiessämme syventymään syihin, joista huonommuutemme johtui, unohdimme kenties tärkeimmän: ratojen laadun. Keskityimme ajattelemaan vain palloa ja sen ominaisuuksia.

Nykyisin olemme tässä suhteessa jo niin paljon oppineet, että osaamme asettaa syyt ja seuraukset rinnakkain.

Mutta joka tapauksessa varhaisimmat kokemuksemme valtameren takaa saaduista vaikutteista olivat jo vallanneet alaa. Meilläkin alkoi esiintyä jonkinlainen kuume  samanlaisen laajan kierteen heitosta, jonka olimme nähneet niin erinomaisena amerikkalaisten ja meksikolaisten, niinkuin muidenkin eteläamerikkalaisten käyttävän. Heitimme valtavalla kierteellä, vaikka meidän pallomme ei ollutkaan porattu laajakulmaa varten.

Entäs ne, jotka yrittivät sormenpääotteella heittämistä? Niin, heidän joukossaan on enemmän pettyneitä kuin toiveissaan onnistuneita.

Sormenpääote antaa pallolle ominaisen lennokkuuden ja keveyden tunteen, mutta vain katselijalle. Heittäjä itse tuntee, miten raskaaksi heittotapa käy, kun sitä on esim. tuntikausia kestävissä kilpailuissa käytettävä. Ja niin hyvin pian todetaankin, että sormenpääote vaatii vallan tavattomasti harjoittelua onnistuakseen. Kun tiedetään amerikkalaisten fingertip-miesten heittelevän päivittäin useita tunteja, mihin aniharvoilla meikäläisillä olisi mahdollisuuksia, aavistamme jo, mitä fingertipin käyttäjältä vaaditaan. Vaikka heittäisi tunnin joka päivä, ei heittäjä näytä kehittyvän alkua pitemmälle: heitto pysyy jatkuvasti epävarmana. Pallo rientää joskus liian paljon yli. Pakotettaessa se taas jättää patterin liikaa auki.
Fingertipiä voidaankin sanoa nykyisin tunnetuimpien heittotapojen huipentumaksi. Se on tehokas, mutta äärettömän vaikea oppia. Niin vaikea, ettei meillä ole mahdollisuuksia sen käyttämiseen.

Tilanne voisi paljon kirkastua, jos — niin, nyt tulee paha kohta: jos ratamme tehtäisiin niin nopeiksi, että niiden rajuinkaan sormenpääote saisi palloa nousemaan liikaa.

Tässä tuleekin sitten vastaan kaksi eri näkökantaa: kansallinen ja kansainvälinen. Saamme helpommin tuloksia hitailla radoillamme. Mutta sillä tavalla emme riitä ulkomaan radoilla. On siis punnittava näitä kahta asiaa ja valittava se, mikä on paras. Olisiko ajateltavissa, että jokin halleista omistautuisi ”ulkomaan radaksi”, jossa ”kansallisen hitauden” esikuvat täydellisesti epäonnistuisivat, mutta sen sijaan ne, joilla on mahdollisuuksia kilpailla ulkomaalaisten kanssa näiden omilla radoilla, onnistuisivat. Oli niin tai näin, kahta herraa tuskin voidaan palvella. Siksipä on pyrittävä ainakin yhtenäisyyteen. Mutta jos jäämme hitainten ratojen kannalle, meidän ei pidä valittaa sitä, että jäämme aina toiseksi kansainvälisissä.

Muistettavaa on, että osa edustavasta pelaaja-materiaaliastamme on täysin kansainvälistä luokkaa tekniikaltaan niin kuin hermotilaltaankin. Sillä vain ei ole samanlaisia olosuhteita valmistautumiseen kuin muilla tasoilla.

No niin nyt on sitten annettu jonkinmoinen kielteinen käsitys sormenpääotteesta. Se edellyttää laajaa kaarta, jonka hallitseminen on hyvin vaikeata.

Uusimman porauksen aikaansaaman laajakulman vanhempia veljiä ovat suora heitto ja koukkuheitto. Näistä suora heitto ei ole suinkaan mikään taitoheitto, vaikka voi sen semmoiseksikin aikaansaada, mikäli heittäjä oivaltaa soveltaa suoraan heittoonsa oikealla tavalla kiertävän pallon. Suoraa heittoa ei yleensä suositella, koska se helposti saa selväppirteisen oikean koukkauksen. Voidaan tietysti kysyä, mitäpä väliä sillä on, miltä puolelta koukkaus patteriin tulee, oikealta vai vasemmalta, kunhan se vain tehoaa eli siis antaa kaadon. Kysyjä on oikeassa. Siinä suhteessa ei olekaan mitään väliä. Mutta jos otamme avuksemme aikoinaan tehdyt tilastot, joiden mukaan eniten koukkaukseen eli suorituksiin sanotun heiton käyttäjät jäävät kovin kauaksi, esimerkiksi 10:1, niin meidän ei enää kannata suosia asiallisia syitä, miksi pyrkiä vasemmanpuoleiseen koukkaukseen.

Mehän puhumme vain keilaajista, jotka heittävät oikealla kädellä. Southpaweja eli vasureita on paljon, mutta he saavat nyt soveltaa näistä sanoista itselleen soveltuvasti kaiken, minkä mahdollisesti tarpeeksi hyväksi näkevät.

Suora heitto on joka tapauksessa kevyin, se näet ei suoranaisesti vaadi heittäjältä voimaa, ja yleistä onkin, että suoran heiton käyttäjä pyrkii tekemään heitosta mahdollisimman
vähän rasittavan, ts. antaa pallon vain mennä avonaisesta kädestä. Ei ole kenelläkään nokankoputusta tässä suhteessa, on verrattomasti hauskempaa heitellä suoraan kuin olemalla
kokonaan poissa keilahallista.

Koukkuheitto, jota sanotaan myöskin kierreheitoksi, eli hook ei ole aikaansaatavissa fingertip-poratulla pallolla. Korkeintaan semifinger kelpaa, sillä koukkaukseen palloon ei tule itsestään eikä vaivattomasti, siihen tarvitaan koko käsivarren, ranteen ja sormien yhteistyötä, ennen kuin se onnistuu.

– Uppercut

Kansien kätköistä -juttusarjan aikaisemmat julkaisut: